Toinen luku, Kylä

E. Uspenski

Fedja-setä, kissa ja koira

suomentanut Martti Anhava

 

 

Fedja-setä nousi linja-autoon ja lähti. Oli mukava matkustaa. Tähän aikaan päivästä linja-autot ajoivat kaupungista pois ihan tyhjinä. Eikä kukaan häirinnyt heidän jutteluaan. Fedja-setä kyseli ja kissa vastaili kassista.

Fedja-setä kysyy:

− Mikä sinun nimesi on?

Kissa vastaa:

− En minä tiedä itsekään. Minä olen ollut Murre ja Paukku ja Hupsu. Ja on minua sanottu Kis Kisiksikin. Mutta en minä niistä nimistä pidä. Minä haluaisin että minulla olisi sukunimi.

− Millainen?

− Joku oikea sukunimi. Sellainen jossa olisi jotakin merestä. Minähän olen laivakissasukua. Isoisä ja isoäiti ovat molemmat kyntäneet meriä matruuseina. Minuakin veri vetää merille. Ikävöin kamalasti ulapoita. Mutta minä pelkään vettä.

− Mutta jos annettaisiin sinulle nimeksi Matroskin, sanoo Fedja-setä. – Siinä nimessä on sekä kissaa että merta.

− Merta siinä on kyllä, ihan selvästi, myöntää kissa. – Mutta mikä siinä on kissaa?

− En tiedä, sanoo Fedja-setä. – Kai se että kissat ovat juovikkaita ja merimiehet myös. Niillä on sellaiset paidat.

Ja kissa on tyytyväinen:

− Matroskin, se on hyvä sukunimi. Siinä on merta ja se on oikea.

Se tuli niin iloiseksi uudesta sukunimestään että se alkoi ihan hymyillä onnesta. Se kömpi syvemmälle laukkuun ja rupesi kokeilemaan nimeään.

”Olkaa hyvä ja pyytäkää kissa Matroskin puhelimeen.”

”Kissa Matroskin ei voi tulla puhelimeen. Se on kovin varattu. Se makaa uunilla.”

Ja mitä enemmän se kokeili, sitä enemmän nimi miellytti. Se pisti päänsä ulos kassista ja sanoi:

− Oikein hauskaa ettei tämä ole mikään haukkumanimi. Niin kuin esimerkiksi Vainio, tai vaikka Raita.

Fedja-setä kysyi:

− Mitä haukkumanimiä nuo sitten ovat?

− No kun aina voidaan sanoa ”Vainio on mainio, Raita on saita”. Mutta Matroskinista ei voi sanoa sellaista.

Nyt linja-auto pysähtyi. Oli tultu kylään.

Kylä oli kaunis. Ympärillä oli metsää ja niittyjä ja joki oli aika lähellä. Tuuli puhalteli lämpimästi eikä hyttysiä ollut ollenkaan. Ja kylässä asui hyvin vähän ihmisiä.

Fedja-setä näki vanhan ukkelin ja kysyi:

− Eikö täällä olisi jotakin joutavaa tyhjää taloa? Semmoista jossa voisi asua.

Ukkeli sanoi:

− Niitä on vaikka kuinka! Tuonne joen taakse rakennettiin uusi talo, viisikerroksinen niin kuin kaupungeissa. Sinne muutti sitten puoli kylää. Ja omat talot jätettiin. Ja puutarhat. Ja kanojakin jotkut jättivät. Ota minkä haluat ja rupea asumaan.

Ja he lähtivät katsomaan taloa. Mutta samassa heidän luokseen juoksee koira. Pörröinen koira, karvaturri. Täynnä takiaisia.

− Ottakaa minut luoksenne asumaan, se sanoo. – Minä rupean vahtimaan taloanne.

Kissa vastustelee:

− Ei meillä ole mitään vahdittavaa. Ei meillä ole taloakaan. Juokse tänne takaisin vaikka vuoden kuluttua, kun olemme rikastuneet. Sitten me otetaan sinut.

Fedja-setä sanoo:

− Olehan kissa hiljaa. Hyvä koira ei ole vielä kenellekään ollut kiusaksi. Kysytään mieluummin missä se on oppinut puhumaan.

− Minä vahdin yhden professorin huvilaa, vastaa koira, − ja se professori tutki eläinten kieltä. Siinähän sitä oppi.

− Se on varmasti minun professorini! huutaa kissa. – Ivan Sjomin! Hänellä oli lisäksi vaimo, kaksi lasta ja mummo jolla oli luuta. Ja hän kirjoitti aina sanakirjaa, venäläis-kissankielistä.

− Venäläis-kissankielisestä en tiedä, mutta metsästäjäläis-koirankielistä hän kirjoitti. Ja lehmänkielis-paimenelaista myös. Eikä mummolla ole enää luutaa. Hänelle ostettiin pölynimuri.

− No se on joka tapauksessa minun professorini, sanoo kissa.

− Missä hän on nyt? kysyy poika.

− Hän sai komennuksen Afrikkaan. Tutkimaan norsujen kieltä. Ja minä jäin kotiin mummon kanssa. Mutta me ei oikein sovittu yhteen. Minusta ihmisellä pitää olla iloinen luonne – makkaraa tarjoava. Mutta hänellä oli päinvastoin kova luonne. Luudalla jahtaava.

− Se on totta, vahvistaa kissa. – Kova oli luonne ja luuta myös.

− No kuinka on? Saanko minä tulla teille? koira kysyi. – Vai pitääkö minun tulla myöhemmin? Vuoden kuluttua?

− Saat, vastasi Fedja-setä. – Kolmisin on hauskempi. Mikä sinun nimesi on?

− Musti. Minä olen ihan tavallinen koira, en mitään suurta sukua.

− Minun nimeni on Fedja-setä. Ja kissan nimi on Matroskin, se on sellainen sukunimi.

− Hauska tutustua, sanoi Musti ja kumarsi. Heti näki että se oli hyvin kasvatettu. Hyvästä koiraperheestä mutta hoitamaton.

Mutta kissa oli kuitenkin tyytymätön. Se kysyi Mustilta:

− Mitä sinä osaat tehdä? Taloa vahtimaan pystyy lukkokin.

− Minä osaan mullata perunaa takatassuillani. Ja voin pestä astioita, nuolla niitä puhtaiksi. Enkä tarvitse mitään paikkaa, minä voin nukkua ulkona.

Sillä oli kova huoli siitä ettei sitä otettaisi.

Mutta Fedja-setä sanoi:

− Nyt rupeamme valitsemaan taloa. Jokainen saa kulkea ja katsella pitkin kylää. Sitten katsotaan kenen talo on paras.

Ja he rupesivat hakemaan. Jokainen kulki omin päin ja valikoi sen mukaan mikä siitä tuntui parhaalta. Sitten he tulivat takaisin. Kissa sanoi:

− Minäpä löysin sellaisen talon että! Se on kokonaan tilkitty. Ja siellä on lämmin uuni. Puolen keittiön kokoinen! Mennään sinne asumaan.

Sitäkös Musti nauramaan:

− Mitä nyt yhdestä uunista, höpö höpö! Sekö olisi talossa pääasia. Mutta entäs se jonka minä löysin, siinä vasta on talo! Siellä on koirankoppi jota kannattaa katsoa! Mitään taloa ei tarvitakaan, me sovitaan siihen koppiin kaikki!

Fedja-setä sanoi:

− Ette te kumpikaan osaa katsoa taloa. Talossa täytyy välttämättä olla televisio ja isot ikkunat. Ja minä olen löytänyt sellaisen talon. Siinä on punainen katto. Ja piha on ja puutarha. Mennään katsomaan!

Ja he lähtivät katsomaan. Kun tultiin talon luo, Musti huudahti:

− Tämähän on minun taloni! Tuosta kopista minä puhuin.

− Ja uuni on minun! sanoi kissa. – Tuollaisesta uunista minä olen uneksinut koko ikäni, aina kun on ollut kylmä.

− No se on hyvä, sanoi Fedja-setä. – On ainakin varma että me olemme osuneet ihan parhaaseen taloon.

He tutkivat talon ja tulivat hyvilleen. Talossa oli kaikkea. Oli uuni ja oli sängyt ja oli verhot ikkunoissa. Radio oli ja nurkassa televisio. Vanhanpuoleinen se kyllä oli. Oli rautaisia patoja ja kattiloita oli keittiössä monenlaisia. Ja kasvimaahan oli istutettu kaikkea. Oli kaalia ja oli perunaa. Kaikki oli tosin kitkemättä ja hunningolla. Ja vajassa oli onkivapa.

Fedja-setä otti vavan ja läksi ongelle. Mutta kissa ja koira lämmittivät uunin ja hakivat vettä. Sitten he kaikki söivät, kuuntelivat radiota ja menivät nukkumaan. Kaikkien mielestä talo oli mukava.